VENÄJÄNSINISEN HISTORIAA

Niin kuin nimikin kertoo, venäjänsinisen kissan juuret ovat Venäjällä, jossa sinisiä kissoja pidettiin sekä onnentuojina että kotien kaunistuksena. Myös monet Venäjän suuret hallitsijat ovat pitäneet näitä kauniita kissoja hoveissaan.

Venäjältä kissoja on viety englantiin viime vuosisadan loppupuolella mutta rotu ei siellä silloin menestynyt. Ruotsissa aloitettiin venäjänsinisen kasvatus toisen maailmansodan jälkeen ja Suomeen rotu tuli 1960-luvulla. 1980-luvun loppupuolella venäjänsinistä aloitettiin kasvattamaan entistä määrätietoisemmin ja rodun suosio on kasvanut huimasti niistä vuosista.

CH S*Graymalkin's Yearning Ofelia ja FIN*Susanssin There Is Hope

"Nano ja poikansa Hope "

 

Miksi Venäjänsininen?

Päädyimme tämän rodun pariin aivan sattumalta. Olen aina ollut kissa-ihminen ja minulla oli jo pitkään suunnitelmissa kissan hankinta. Olimme avomieheni kanssa puhuneet siitä usein ja eräänä päivänä, kun olin sairaslomalla, hän toi minulle kirjastosta kissakirjan. Selasin kirjaa päivällä ja ihastuin venäjänsinisen ulkonäköön saman tien. Illalla pyysin, että miehenikin katsoisi kirjaa ja valitsisi kissan oman makunsa mukaan – myös hän valitsi venäjänsinisen.

 

Millainen venäjänsininen on – omistajan näkemys

Venäjänsiniset ovat vieneet meidät mennessään. Emme kai koskaan kuvitelleet, kuinka kovasti voimme hullaantua tähän rotuun. Venäjänsininen on kaikkea sitä mitä toivoimme ja vielä enemmän.

Olemme harrastuksen parissa nyt 7 vuotta mukana olleena tavanneet useita venäjänsinisiä, niin kissanäyttelyissä kuin kissojen kotona. Kerta toisensa jälkeen ihastelemme kissan kauneutta, toinen toistaan vihreämpiä silmiä ja hopeisempaa turkkia. Mutta vielä enemmän meitä on lumonnut näiden sinisten kissojen luonne, seurallisuus, osallistuminen kodin puuhiin, uskollisuus, leikkisyys ja tapa kohdella sinua ystävänä.

Kissat eroavat ulkonäöllisesti toisistaan aika lailla. Toki, jos et tiedä rodusta mitään, voi sanoa, että kaikilla on harmaa turkki ja vihertävät silmät. Tosiasia kuitenkin on, että kissoja on hyvin eri tyyppisiä, niin turkin, ruumiinrakenteen tai vaikka pään muodon osalta. Tällä hetkellä niin sanottuna muotivirtauksena on vaaleat, ns. jenkkityyppiset venäjänsiniset, ainakin jos kissanäyttelyihin on uskomista. Minulle 'aito oikea' venäjänsininen on kuitenkin skandinaavinen venäjänsininen, jolla on keskisininen turkki, syvän vihreät silmät ja mitä me kasvattajat kutsumme ryss-lookiksi. Se hiukan tuima ilme - joka herättää kunnioitusta tätä kaunista kissaa kohtaan.

Susanssin Blue Miracle

"Myy"

Jokainen venäjänsininen on oma persoonallisuutensa ja niin kuin varmasti aina, yleistyksiä ei voi luotettavasti tehdä. Suurin osa tapaamistamme venäjänsinistä omaavat noita yllä mainittuja hurmaavia luonteenpiirteitä ja ovat varmasti omistajalleen enemmän kuin lemmikkejä, perheenjäseniä.

Venäjänsinisestä on paljon vanhoja uskomuksia ja useassa kissakirjassa sanotaan, että venäjänsininen on arka kissa ja käyttää ääntään säästeliäästi. On totta, että venäjänsininen on usein ujo, eikä ole vieraita ovella vastassa, vaan menee piiloon kenties sohvan taakse. Olen toki tavannut niitäkin kissoja, jotka tulevat sinua ovelle vastaan, puskevat ja kehräävät. Itse, pidän tätä ”arkuutta” tai ujoutta pikemmin viisautena, sillä aina ei voi tietää kuka sieltä saapuu.

Säästeliäs äänenkäyttö on sitten ihan oma lukunsa. Me epäilemme vahvasti tämän väitteen paikkaansa pitävyyttä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun Watti saapui uuteen kotiinsa, hän jutteli tauotta. Milloin kerrottiin nälästä, milloin ulkona olevista linnuista. Välillä mau’uttiin huomiota, välillä rapsutuksia, joskus haluttiin parvekkeelle ja isännän tullessa kotiin se maukuminen vasta alkoikin. Tätä jatkui siihen päivään asti, kun Milli tuli kotiin. Watin ääni ei suinkaan ollut vieno ja hempeä, vaan todella kova ja äänekäs. Ja mitä enemmän Watille karttui kuukausia, sitä syvemmäksi ääni muuttui. Kun Watti saavutti 8 kuukauden iän, alkoi ääni jo selvästi muistuttaa kiimaisen kollin ääntelyä. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän maukuminen alkoi muistuttaa sammakon kurnutusta – niin karheaa ja huvittavaa se oli.

Milli oli pennusta asti paljon hiljaisempi kuin Watti ja Millin ääni oli myös paljon hennompi. Nykyään Milli juttelee aivan yhtä paljon kuin Wattikin, ehkä vielä enemmän, onneksi ääni on kuitenkin kaunis ja suhteellisen hiljainen. Myös perheen nuorimmainen Nano on intoutunut juttelemaan kovasti ja äänikin on suhteellisen voimakas. Nanon kurnutus kiiman aikana ei suinkaan ole mitään vienoa maukumista, vaan todellista kollin huhuilua. Nanon kiima ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Myyn kollin kutsumiseen, sitä voisi hyvällä syyllä kutsua karjumiseksi - en olisi yhtään ihmetellyt jos poliisit olisi kutsuttu oven taakse, niin hurjaa se karjunta on ollut.

Millaisille ihmisille sitten suosittelisimme venäjänsinistä? Ihmisille, jolla on riittävästi aikaa seurustella karvaisen ystävänsä kanssa. Ihmisille, joita ei häiritse jatkuva osallistuminen kodin touhuihin ja ylenpalttinen seurallisuus. Ihmisille, jotka pitävät vauhdista ja temmellyksestä. Ihmisille, joita viehättää kissan aristokraattinen kauneus ja ylväs olemus. Ihmisille, jotka eivät kyllästy hämmästelemään kissan älykkyyttä ja ilmiömäistä tilanteen lukutaitoa. Ihmisille, joiden kodissa on paljon korkeita paikkoja ja hyvää ruokaa kissoille. Ihmisille, jotka uskaltavat menettää sydämensä näille ihastuttaville kissoille. Ihmisille, jotka haluavat ystävän vierelleen.

 

 

 

 
© 2006 FIN* SUSANSSIN venäjänsiniset